Vanha jatkotarina

Olipa kerran suuren suuri joukko iloisia ihmisiä.

He olivat iloisia koska vuoden sato oli hyvin onnistunut. Viljaa ja omenoita oli saatu jopa yli oman tarpeen, joten niitä voitiin lähteä myymään Monirin kaupunkiin. Tedron oli jo päättänyt, että hän olisi mukana kauppamatkalla. Hänen oli päästävä mukaan! Tedron oli vain kerran aikaisemmin käynyt Monirissa ja oli jo kuolla yksitoikkoisen kyläelämän tylsyyteen.

Tuuli puhalsi hiljaa ja herätti Tedronin ajatuksistaan. Pihan toiselta puolen kuului iloitsevien ihmisten ääniä. Tedron huokaisi ja jatkoi raskaiden viljasäkkien heittelyä väsyneen näköisen ruunan kärryille. Pojan otteet olivat päättäväiset ja säkit siirtyivät ripästi vahvoilta käsivarsilta. Vasta nyt hän huomasi ihmettelevänsä, miksi oli jäänyt juuri tähän kylään niin pitkäksi aikaa, vaikka rakasti matkustamista. Ehkä syynä oli Saerlan-neidon tummat silmät ja siro käynti tai ehkä se johtui aaumuauringosta, joka kultasi kukkulat säteillään. Oli syy mikä hyvänsä Tedron tiesi, että häntä ei oltu tehty jäämään tänne.

Juuri kun Tedron oli nostamassa viimeistä viljasäkkiä kärryille, hän kuuli heleän, tutun äänen takaansa. "Minne olet matkalla?", ääni kysyi. Tedron kääntyi ympäri ja näki Saerlan seisomassa vain muutaman askelen päässä hänestä. Saerlalla olisi vapaana tuulessa hulmuavat, kastanjanruskeat hiukset joihin Tedron oli niin monesti haaveillut upottavansa kasvonsa.
Tedron katsoi hetken kaunista Saerlaa ennen kuin pystyi vastaamaa.
"Lähden isän kanssa myymään viljaa ja omenoita Moniriin. En ole varma palaanko enää koskaan..."
Saerla katsoi hiljaa Tedronia ja Tedron huomasi Saerlan silmien kostuvan.
"Älä mene."Saerla sanoi hiljaa.
"Minä rakastan sinua..."
Tedronin kasvoille nousi hämmästynyt ilme.
Oliko hänen rukouksiinsa viimein vastattu.

Sitten kuului tuo vaativa huuto.
"Äkkiä nyt Tedron, me lähdemme."
Poika heitti säkin lavalle, ja kääntyi katsomaan tyttöä.
"Minun on pakko mennä. Mutta minä palaan hakemaan sinut."
Sitten poika hyppäsi lavalle, ja nuo rattaat valuivat hitaasti pois.

Matka Moniriin sujui aluksi rauhallisesti, vaikka Tedronin mielessä pyörikin jokin aivan muu kuin päämäärä. Saerla oli viimein puhunut ääneen ajatukset jotka olivat olleet Tedronin elämää koossa pitelevä käsi jo liian pitkään. Vaikka nuori mies olikin aluksi pitänyt kylästä lähtemistä ehdottoman välttämättömänä, tuntui lähtö nyt raastavalta. Tedronin isä Jofra vilkaisi poikaansa mutta ei kehdannut herättää poikaa ajatuksistaan. Sen sijaan Jofran huomio kiinnittyi tien poikki kulkevaan puunrunkoon. \\\"TEDRON!\\\" huusi Jofra äkkiä ja pysäytti vaunut vain hetkiä ennen törmäystä.

"Missä ihmeessä ajatuksesi oikein ovat?", Jofra kysyi vihaisena ja jatkoi: "Kuules nyt poika, luulisi sinun olevan tarpeeksi vanha ymmärtämään, että kun ajat hevosta on katseen pysyttävä tarkasti tiessä. Etenkin tämän vanhan kaakin kanssa, joka ei ymmärrä katsoa eteensä ei sitten yhtään!" Tavallisesti Jofra oli kovin rauhallinen ja lempeä mies, joten hänen vihainen äänensävynsä yllätti nyt Tedronin. "Anteeksi, isä...", tämä sanoi hiljaa. "No niin", Jofra huokaisi rauhoittuneena, "eihän tässä mitään käynyt. Siitä onkin muuten kauan, kun olen saanut ohjaksiin sinun ajaessasi puuttua." Jofran sanat saivat Tedronin hymyilemään, kun hän muisteli ensimmäisiä kertojaan ohjaksissa. "Mutta mikähän tuon puun oikein on kaatanut?", kysyi Tedron ihmetystä äänessään.

Näillä main tie kiemurteli tiheän metsikön läp, kuin matonen hiusharjassa. Puiden humina oli jatkuvaa.

Maantierosvolla oli suuri musta ja ylväs ori. Se oli myös todennäköisesti ainoa ori jolla oli tikapuut rullattuna satulan taakse. Se johtui siitä että roiston nimi oli Vaara, Eros Vaara, ja hän oli puolituinen. Alunperin hänen sukunimensä oli toki ollut Hallavaara, mutta hän oli jättänyt alun pois koska pelkkä vaara kuulosti hurjemmalta.

Useimmat ajattelevat että puolituiset ovat iloisia, rehellisiä ja tunnollisia pikku otuksia joita lähinnä kiinnostaa vain syöminen.
Se itseasissa pitää paikkansa. Useimmat puolituiset olivat sellaisia, mutta ei Eros Vaara, hänen kohdalleen genetiikka oli arponut erilaisen kohtalon. Eros suuntasi kaiken sen intohimon rahaan ja naisiin, jonka muut puolituiset käyttivät ruokaan.

Hän myöskin oli sitä mieltä että lait olivat hyvä asia, ja noudattikin niitä aina tarpeen tullen. Eros halveksi maantierosvoutta, mutta silloin pääsi reippailemaan ulkoilmaan, mikä jo sinänsä oli hyvä asia, ja erittäin hyvä kun otti huomion, että läheisissä kylissä odottivat vihaiset aviomiehet heinäseipäineen.

Ongelmana oli vain että kukaan teillä kulkijoista ei ottanut häntä tarpeeksi vakavasti. Kyllä hän aina vaunut sai pysäytettyä, mutta ihmiset yleensä vain nauroivat hänelle ja laskivat leikkiä hänen pituudestaan. Hän joutuikin yleensä ampumaan heitä polveen.

Eros Vaara hierasi käsiään yhteen ja katsoi lähestyvän kärryn äänen suunta. Kohta ne olisivat puunrungon kohdalla. Vaara valmistautui.

Olisikohan hänen tälläkin kertaa todistettava Vaarallisuutensa todelliset mittasuhteet yksinkertaisille maajusseille?
Ase, jota puolituinen kantoi satulaansa kiinnitetyssä pidikkeessä, oli maahisten keksintö, eräänlainen piilukko-varsijousi-yhdistelmä. Myös pidike oli maahistekoa, ja siksi aseen käytön perusteiden oppiminen ja sen liikuttelu alituisen laukeamisvaaran takia oli hankalaa, varsinkin tähtäys oli tuottanut Eros Vaaralle kiusallisen paljon päänvaivaa.
Yllätyksiä ei kuitenkaan sattunut puolituisen viimein vetäessä esiin aseensa. Aseen käyttelyn äkillinen helppous sai Vaaran itsetunnon kohoamaan entisestään ja niinpä hän karautti verevällä ratsullaan vanhan ruunatun rassukan eteen huutaen: "Olen maantierosvo Eros Vaara ja kaikki mitä kannatte mukananne tulee olemaan minun, ellen päätä säästää teitä sen vertaa että suon teidän pitää vaatteenne, vaikkakaan sitä en usko tekeväni sillä olen hyvin kuuluisa julmuudestani ja mitäpä ei Suuri Maantierosvo tekisi kunniansa tähden!"
Lyhyet sotahuudot eivät koskaan ole olleet Eros Vaaran vahvin osa-alue.

Karjahdellessaan Vaara tempoi ratsunsa ohjaksia hurmioituneena hienosta huudostaan ja heilutteli asettaan lähes saarnaajan elkein. Ohjaksien repiminen hermostutti kuitenkin Eros Vaaran orin ja ori komapastui tiellä lojuvaan puunrunkoon.

Tedron ja Jofra katselivat suu ammollaan puolituista joka lensi kymmenen kuperkeikkaa tehden suoraan heidän kärryjensä viereen ja jäi tajuttomana vasalleen makaamaan.

Tedron ja Jofra katselivat hetken tajutonta puolituista ja sitten toisiaan. "Kai meidän pitäisi auttaa häntä?" kysyi Tedron.
"Olen samaa mieltä, vaikka hän yrittikin ryöstää meidät" totesi Jofra ja alkoi nostaa puolituista ylös maasta. "Käy sinä hakemassa hänen hevosensa, niin minä yritän herättää hänet."

"Hänen hevosensa?" Tedron jäi tuijottamaan hermostunutta oria, joka oli noussut nopeasti jaloilleen ja ottanut askeleita taaksepäin. Kuolaiset norot valuivat suupielistä ja sen silmät olivat kivusta raivoisat, mutta pelokkaat.
"Niin." Jofra tokaisi ja kömpi vaivalloisesti alas rattailta vesileili mukanaan, "Emme kai halua sitä tännekään jättää?" Hän astui puolituisen viereen ja laskeutui polviensa varaan. "Eros Vaaraksiko tämä itsensä esitteli?" Hajamielinen katse luotiin Tedroniin, joka oli hypännyt alas hiekkaiselle maantielle ja lähestyi oria varovaisin askelin.
"Niin...", Tedron nyökkäsi ja tuijotti ratsua suoraan sen tummiin silmiin, jotka väistivät katsetta. Rauhallisesti hän ojensi kätensä kohti ohjaksia, jotka yhden pienen hetken päästä olisivat hänen hallussaan ja niiden mukana niiden kantajakin. Sormillaan hän kurkotti kohti hihnaa, mutta hevonen otti hermostuneen askeleen taaksepäin. Rasahdus ja toinenkin. Nuoli iskeytyi vain muutaman sentin päähän hänen jalastaan ja hän jähmettyi paikoilleen kunnes kääntyi katsomaan Jofraa, joka nosti katseensa puolituisesta nähdäkseen hänkin vain kuinka tielle asteli metsän suojista hentorakenteinen metsästäjä.
"Se on minun. Olen saalistanut sitä jo kaksi viikkoa ja palkkio hänestä kuuluu minulle", metsästäjä totesi. Uusi nuoli oli vedetty keskipitkän jousen kapealle jänteelle ja ei ollut epäilystäkään siitä etteikö se löytäisi perille.
Jofran silmät suurenivat ja hän nousi ylös seisomaan. Hän tunsi kylmien väreiden kulkevan selkäänsä pitkin, mutta se ei suinkaan johtunut siitä, että nuoli osoitti häntä kohden tai edes siitä että myrkylliset vanat tippuivat sen kärjestä. Ei. Hän tunsi veren hyytävän suonissaan, koska jousta ei pidellyt mies, ei edes ihminen, vaan sen oli virittänyt tappaakseen nainen, ja mikä kaikista sykähdyttävintä, haltia; ruskehtavine hiuksineen, saappaineen ja huotrineen, harsomaisen viitan laskeutuessa selkää ja nuoliviiniä myötäillen kuin hunnun, ja koristellun miekan kahvan pilkottaessa vyöltä vasten paljasta vatsaa, riimuin koristeltujen paidan liepeiden alapuolella.
"Eivät haltiat tapa rahasta," Jofra mumisi lähes itsekseen kunnes nosti hämmentyneen katseensa haltian vihertäviin suuriin silmiin.

...Sillävälin kauniissa Eridinin kaupungissa...
Kuunvalo hohtaa kaupungin hopeisissa torneissa, on kolmas vahti keskiyön jälkeen ja kaupunki nukkuu. Erään tornin juurella varjo liikahtaa. Se hiipii poikki aution torin ja saapuu kauniin parvekkeen alle. Vanha tunturipöllö lentää kirkontornin ympäri ja näkee allaan rakkauden hehkun nuoren miehen silmissä. Lintu laskeutuu rautaisen ristin päälle, paikkaan johon kuollut jumala on haudattu. Sillä ei ole kiire, aamuun on vielä aikaa ja nyt on yö - pöllön hetki.

Tytön kasvoilla viileä yöilma ja odotus. Kaupunki on hiljaa, se odottaa yhdessä tytön kanssa. Vihdoin odotus lakkaa ja parvekkeen alta kuuluu hiljainen kuiskaus. Tyttö vastaa ja kuiskaa rakkaansa nimen hopeiseen yöhön. Hän tarttuu köynnöksiin ja kiipeää alas, rakkaansa syliin. Katseet kohtaavat, huulet koskevat toisiaan. Kaupunkia syleilee tähdet, kuu ja rakkaus. Vuorovedet vaihtuvat ja nuo kaksi rakastavaista hiipivät ulos kaupungista. Suolainen vesi suutelee heidän varpaitaan, hiekassa jalanjäljet. Kiellettyä rakkautta.

... Samaan aikaan maantiellä.
Haltia vastasi Jofran kommenttiin pienellä hymyllä, mutta hänen äänensä oli kylmä ja hunajainen kuin jokin todella kylmä ja hunajainen: "Mutta puolihaltiat tappavat", lisäsi puolihaltianainen ja riisui toppinsa.

Jofra loi katseensa naisen kauniin ruskeean, täydellisen pyöreään ja painovoimaa uhkaavaan poveen. "Olen sinun", Jofra kuiskasi hiljaa himon maustamalla äänellä. Nainen naurahti viettelevän veikeästi ja hänen yläruumiinsa tuntui hukkuvan valtoimenaan ajelehtiviin mahonginruskeisiin kutreihin. Silmänräpäyksessä Jofra riisui siveellisen haarniskansa ja suli vasten naisen hiestä kosteana helmeilevää ihoa. Nainen kuljetti kätensä miehen jäntevien vatsalihasten ylitse ja tarttui tiukasti miehen tikarin kahvaan. Kahva oli naisen kädessä kova kuin kääpiön eväät, sen pyöreä ja sykkivä ruusunpunainen nuppi sai naisen vavahtamaan kuuman tuntemuksen kulkiessa hänen lävitseen.

Aistillisen sulokkaasti nainen vei tikarin kovan ja pitkän terän Jofran kurkulle. Naisen täydelliset huulet kaartuivat ovelaan hymyyn. Tikari viilsi täysin avuttoman Jofran paljaaseen kaulaan häpeilemättömän syvän viillon. Veri valui naisen jumalallisen kauniille povelle värjäten kullanruskeat rinnat julman punaisella elämän värillä. Naisen katse ja olemus muuttui kylmäksi ja tunteettomaksi kuin levyhaarniskaan pakkassäällä tarttunut kieli. "Te miehet olette aina yhtä yksinkertaisia", nainen sanoi, halveksuen pölyiseen maantiehen kaatuvaa korisevaa Jofraa.

Samalla salaperäisyydelllä kuin oli saapunutkin nainen katosi metsään täydelliset rintaansa Jofran elämännestettä valuen.

"Blaster!" Sinhitra kiepautti itsensä alas oksalta. Katse Jofraan ja sitten Tedroniin. Hän pyyhkäisi poskeaan, joka hehkui punaisena suurten enkelisilmien alapuolella. Lyhyt hame jännittyi kireimmilleen ja hän ponkaisi ylös ilmaan katanan viuhutessa käden jatkoksi. Snap! Lonkero napsahti poikki. Snap! Snap! Snap! Lisää elimiä satoi hiekalle. Jalat iskeytyivät maahan ja hän veti tikarin esille. Se survoutui katanan kanssa demonin selkänikamien väliin ja hän heitti voltin taaksepäin. Katana leikkasi lihaa kuin voita ja hiekan pöllytessä hän katseli hikipisaroita otsallaan - jalat haarallaan, maata taas kenkiensä alla - kuinka demonin kaksi puoliskoa kaatuivat erilleen toisistaan.
"Sinhitra!" Sinhitra kääntyi kuultuaan huudon. Hänen vaatteensa olivat repeytyneet ja iho naarmuilla.
"Yojimbo!" Sinhitra hymyili ja silmät loistivat.
"We have to go!"
"Si!" Sinhitra laski katseensa repeytyneeseen hameeseensa ja puna lehahti hänen kasvoilleen: "Oh!ho!"
"What!"
"It was close!"
"What was?"
"Uuh... It!" Sinhitra pyyhkäisi viimeisen lonkeroista tien varteen ja lähti jatkamaan hämillään kohti kaupunkia.

---Kuu-ukko oli taivaalla ja katsoi tätä menoa ihmeissään.
"Silloin kun minä olin nuori, asiat kulkivat loogisesti, nykyään näköjään ei"
Hiljaa kuu huokaisi ja vaipui uneen auringon noustessa vahti vuoroonsa...

Tumma pilvenkaistale verhosi tähdet taakseen, ja vaikka päivä hiljaa alkoikin sarastaa, oli metsässä silti pimeää kuin talvisen viiman pieksämänä iltana. Ilmassa haisi pahuuden mätä hedelmä. Jokin oli hullusti.
Eridinin muurit verhosivat taakseen hämyisen, hiukan usvanpeittämän kaupungin. Sen asukkaat olivat heräämässä, mutta tähän aikaan aamusta kaduilla oli yleensä jo iloisia lapsia leikkimässä hippaa. Majatalon uunikin oli vielä kylmä. Ilmeisesti synkänpuoleinen aamu oli vääristänyt ihmisten ajantajun, ja kukkokin päästi vasta ensimmäiset parkaisunsa.
Yö oli ollut onnellinen Halmille ja Nirille, kahdelle nuorelle rakastavaiselle, jotka vanhemmistaan huolimatta eivät suostuneet luopumaan rakkaudestaan. Halm havahtui säpsähtäen nurmimättäällä etäiseen kukon kiekaisuun. Jokin nimeämätön tuska tulvahti hänen ylitseen. "...Mi, mitä?"
"Niin mitä?", sanoi Niri pyyhkien unihiekkoja silmistään.
"En... en osaa sanoa. Jokin on vialla. Vaikka on aamu, tunsin kuinka yö oli vasta ottamassa meitä jääkylmään otteeseensa, kuin kaaos olisi nakertamassa maailmaa pois jalkojemme alta". Hikipisara vierähti hänen otsaltaan.
"Älä puhu tuollaisia, Halm", huokaisi Niri, ja kietoi kätensä Halmin ympärille. Hän tarkoitti mitä sanoi, vaikka ei voinut sitä kieltää että tuo salaperäisyys joka Halmin puheista kuulsi oli hyvinkin yksi syistä miksi tämä rakasti häntä näin. He molemmat nousivat ylös, ja ruohomätäs joka oli ollut heidän allaan kunnioitti heitä kumartuen, joskin vain lyhyeksi hetkeksi.
"Sinun on paras mennä edeltä, Halm, emmehän halua että vanhempamme näkevät meidät yhdessä. Jään tänne poimimaan hetkeksi niitä kauniita orvokkeja, jotka kasvavat metsän laidalla".
"Näemmehän jälleen ensi yönä, rakkaani?", Halm huokasi haikeasti tietäen, että yhdessäolon hetki oli jälleen kerran liukunut hänen sormiensa välistä.
"Älä huoli, en karkaa minnekään... ja vaikka karkaisinkin, ei ole muuta paikkaa minne haluaisin karata paitsi sinun käsivarsillesi, Halm". Näin heidän tiensä erkanivat, ja Halm lähti takaisin Eridinin suuntaan.
Niri katseli hetken aamua untuvaisia kulmiaan rypistäen, ja päätti kerätä kauniit orvokkinsa pikaisesti. Jokin aamussa tuntui todellakin uhkaavalta, ja viimakin oli kovin viileää. Hän asteli pitkin metsän reunaa, ja juuri kun kaunis kimppu oli valmis, metsästä kuului rasahdus. "Kuka siellä?", Niri lausui ajattelematta, vaistonvaraisesti. Hänen niskakarvansa olivat pystyssä, mutta se saattoi olla kylmän tuulenvireen aiheuttamaa. "Kuka siellä, kysyin!".
Jokin, tai joku, rysähti hänen eteensä metsästä, noin viiden jaardin päässä hänestä. Niri ei ehtinyt nähdä yksityiskohtia, sillä hahmon suusta kuului kuiskaus, joka kiinnitti kaiken hänen huomionsa: "Olen Tedron. Isäni on murhattu. Naispaholainen...".
Ja sitten hahmo lyyhistyi maahan kuin säkki vehnää kantajansa olalta.

Niri katsoi ihmeissään jalkojensa juuressa makaavaa hahmoa, ja vasta hetkisen päästä hän tajusi kumartua maahan tämän viereen ja kokeilla tämän pulssia. Helpotuksekseen nainen löysikin heikon pulssin hahmon kaulalta. Niri levitti viittansa hahmon, noin 16-vuotiaan pojan, päälle ja juotti tälle vähän vettä leilistään. Sitten hän syventyi miettimään sitä, mitä poika oli sanonut ennen pyörtymistään... Naispaholainen?

Pienenä tyttönä Nirillä oli ollut tapana viettää pitkät sateiset iltapäivät isoisänsä polvella tarinoita kuunnellen. Isoisä tiesikin niitä paljon, tämä kun sattui olemaan velho, vaikkakin nyt kuollut. Eräs tarina oli syöpynyt Nirin mieleen aivan erityisen hyvin, tarina puolhaltianaisesta, joka oli menettänyt ainoan rakkautensa Kuolemalle ja vuodattanut siitä lähtien kaikkien itseensä rakastuneiden miesten verta. Vanhojen kirjoitusten mukaan veren avulla olisi mahdollista suorittaa loitsu, joka noutaisi minkä tahansa sielun takaisin Helvetistä...

Enää Niri ei jäänyt odottamaan. Yritettyään muutaman kerran tuloksetta töniä poikaa hereille hän keräsi helmansa ja lähti kauhuissaan pinkomaan kohti kaupunkia ja isänsä taloa niin lujaa kuin vain pääsi. Musertava pelko hiipi hänen sydämeensä kun hän muisti Halmin aamuiset sanat. Enää Niri välittänyt. Ei ollut merkitystä sillä jäisikö hän kiinni yöllisiltä seikkailuiltaan vai ei, tärkeintä oli nyt vain päästä kotiin, päästä turvaan, lähettää joku miehistä hakemaan tuo poikaparka kaupungin suojiin ja varmistua siitä, että Halm oli turvassa. Niri huohotti raskaasti askeltensa viimein kopistessa kaupungin kaduilla. Tyttö miltei kompastui helmoihinsa ja orvokit hänen käsistään levisivät katukiville.

Mutta hänellä ei ollut aikaa jäädä poimimaan kukkasiaan. Sen sijaan hän kiihdytti askeliaan, koska usva verhonaan hän oli kuin kuka tahansa kaupungin huonomaineisista naisista, mikä ei yhtään kohottanut hänen mielialaansa. Miksi ikinä hän oli edes lähtenyt kotoaan tänä omituisena yönä, jona kuu oli tavallistakin kalpeampi, eikä edes taivas paljastanut pilvien taakse unohtuneita tähtiään. Halmin viimeiset sanat pyörivät nekin hänen mielessään: näemme, tietenkin me näemme, Niri vastasi jatkuvasti itselleen, eikä hän voinut ymmärtää, miksi Halm oli edes vaivautunut epäilemään koko asiaa. Mutta tuo haavoittunut, Niri heräsi ajatuksistaan ja kiihdytti hidastuneita askeleitaan. Kuka hän oli ja miksi hän oli tullut juuri tänne? Hän kääntyi katsomaan taakseen, mutta pelkkää sumua velloi hänen silmiensä edessä. Sitten kenkängärki osui kiveen ja hän kaatui polvi edellä vasten tietä. Parahdus pääsi huulilta, mutta sitä ei kukaan kuullut. Eipä tietenkään. Hän ponnisti itsensä ylös ja jatkoi matkaansa. Hameen helmat hipoivat katukivetystä ja talojen varjot tulivat askel askeleelta lähemmäksi. Muutama kadun varsille sytytetty soihtu valaisi rakennusten kiviseinämiä, ja ohitettuaan Pyöreän leipurin leipomon, hän kääntyi vasemmalle, omalle kotikadulleen, joka päättyi umpikujaan ja jonka varrella asui heidän lisäkseen kolme muuta perhettä.
Varovaisesti hän avasi kotiovensa ja livahti siitä sisälle. Sitten hän kipusi portaat yläkertaan ja meni huoneeseensa. Hän puki ylleen yöpukunsa ja sekoitti hiuksensa, jonka jälkeen palasi takaisin käytävälle ja suuntasi kulkunsa vanhempiensa makuuhuoneeseen. Hän iski kaksi nopeaa koputusta ovelle, odotti minuutin ja koputti uudestaan, ennen kuin huoneesta alkoi kuulumaan yskimistä. Yskähdykset voimistuivat ja hiljenivät sitten. Sänky narisi ja askeleet tulivat ovelle, joka tempaistiin auki: "Mitä nyt?" Nirin isä, Eralim, kysyi, unisten silmien pysyessä vain vaivoin auki.
"En tiedä, mutta Helminvuorten poika kävi sanomassa, että tiellä makaa haavoittunut, ja että häntä pitäisi mennä auttamaan."
"Haavoittunut? Tähän aikaan? Mitä ihmettä? Miksi hän meille tuli siitä kertomaan."
"En tiedä isä. Ehkä hän valehteli, mutta hän sanoi, että tuntisit tuon haavoittuneen", Niri sanoi ja tunsi ohuen punan kohoavan poskilleen.
"Minäkö? No, mikä hänen nimensä on?"
"Ted... en tiedä, mutta ehkä sinun on parempi mennä auttamaan häntä. Minä tulen mukaan ja..."
"Ei. Sinä jäät tänne. Kaupunki ei ole naisten paikka liikkua yöllä. Kerro vain missä hän on ja minä menen. Pyydän matkallani muutaman apurin majatalosta mukaani."
"Tehkäämme niin." Niri niiasi ja hän oli juuri poistumasta huoneeseensa, kun ulko-ovelta kuului koputus.
"Johan he ovat malttamattomia," Eralim veti päällystakin ylleen, ja poimittuaan öljylampun mukaansa, suuntasi hän kohti alas vieviä portaita. Uudet koputukset kuuluivat ja ne jatkuivat kunnes hän ehti avaamaan oven.
"Herra Eralim! Teidän täytyy tulla heti! Tiellä makaa kuollut mies!" Helmivuorten poika, Asmir, tiesi kertoa. Hänen puheensa oli kiihtynyttä ja hänen otsallaan helmeili hiki.
"Tiedän, tiedän, tyttäreni kertoi jo minulle hänestä. Mutta... sanoitteko, että tuo mies on kuollut."
"Kuollut kuin kivi! Seurasin Niriä ja Halmia Karinaniemen puille ja kun olin menossa takaisin kotiin, niin näin hänet. Hänen silmänsä ovat auki ja ne ovat valkoiset kuin lumi. Iho miehen yllä on sinistä kuin jää ja hänen huulensa ovat jääneet auki kuin henki olisi avannut ne ja lentänyt niistä vapauteensa."
"Hetkinen, hetkinen. Yksi asia kerrallaan. Sanoitteko että näitte Nirini yöllä metsässä?" Eramil astui ovesta ulos ja sulki sen perässään.
Niri oli jähmettynyt paikoilleen. Hän kuuli yhä loittonevia sanoja ulkoa, mutta sitten nekin hiljenivät. Väristykset kipusivat pitkin hänen selkänikamiaan ja vasta havahduttuaan kovaan huutoon, hätkähti hän ja kiiruhti huoneeseensa, ja sen peräseinällä olevaan ikkunaan. Vilkaistuaan ulos, hän juoksi peilin eteen, harjasi nopeasti hiuksensa, veti ylleen hameen, puki paidan ja kietoutui viittaan, jonka helmat lainehtivat vasten portaita, kun hän kiiruhti ulko-ovelle ja siitä ulos: kuoliko mies muka sillä aikaa, kun hän hiipi kotiin?