Me kuljemme solassa. Ympärillämme on pelkkää lunta. On kylmä. Tuuli puhaltaa kasvoillemme ja satuttaa kuin pieniä veitsiä iskettäisiin joka puolelle ruumistamme. Ja sille tielle huomaamme monien kaatuneen. Emme tunne heitä, mutta suremme heitä, sillä meillä on hyvät sydämet. Ja kuka tahansa meidät laittoi tuon solan läpi kulkemaan, luuli, että me kaatuisimme niin kuin muutkin. Mutta niin meille ei tapahdu.

Me kuljemme jonossa. Me kuljemme käsi kädessä niin, ettei yksikään eksy sillä matkalla. Kukin vuorollaan siirtyy jonon eteen johdattamaan ja peittämään takana tulevia tuulelta omalla ruumiillaaan. Kukin tässä jonossa kulkevista on lupautunut tekemään toistensa puolesta mitä tahansa, sillä rakkaus ja ystävyys yhdistää heitä. Jos edellä kulkeva heikkenee hänet laitetaan taemmas ja seuraava tulee eteen. Eikä heille tule nälkä sillä usko, toivo ja rakkaus ravitsevat heidät. He ovat tulgoja. Eivät jumalia, mutta sydämeltään... lähellä sitä.